Arvostelut

Tälle sivulle olen koonnut kritiikkejä työstämistäni produktioista sekä lehtihaastatteluista, joita olen antanut.

Kritiikeissä mainittua

Poleenin Teatteri, syksy 2018: 39 askelta

”Jotain erilaista, millaista Pieksämäellä ei ole koskaan ennen nähty. Näin lupasi ohjaaja Janne Jämsä ennen ensi-iltaa, ja sen myös 39 askelta lunasti lauantaina. Esitystä voi varauksetta suositella katsojalle, joka kaipaa pikkujoulukaudella kepeää mutta ei aivotonta viihdettä.

Alfred Hitchcockin saman nimiseen elokuvaan perustuva esitys noudattaa yksinkertaista juonta: Poikamies Richard Hannay (Ragnar Luur) törmää teatterissa salaperäiseen naiseen (Niina Parkkonen), joka murhataan ennen aamun valkenemista. Hannay on pääepäilty, ja niin alkaa värikäs pakomatka läpi Britannian.

Kaiken kaikkiaan 39 askelta on rohkea, älykäs ja erilainen komedia, jossa on leveyttä tavoittaa hyvinkin erilaisia teatterissa kävijöitä.

Kun rooleja on 95 ja näyttelijöitä yhdeksän, vaatii se aikataulutukselta, roolitukselta ja näyttelijöiltä paljon. Komedia ammentaa paitsi käsikirjoituksen sutkautuksista ja juonen kiekuroista myös teatterin omista tyylikeinoista. Lavastus on minimalistinen ja erilaisia tykötarpeita paitsi liikuttelevat myös esittävät näyttelijät. Tanssijat Marjo Vartela ja Iina Sormunen tuovat hyvän lisän kokonaisuuteen. Erityisen lumoavaa on tapa, jolla Vartela saa tuulen tarttumaan Hannayn vaatteisiin. Nauruhermoon osuu myös Kirsi Selosen ja Pirjo Särkän vaihdot junamiesten, lehtipojan, poliisin ja ylikomisarion välillä.

Vaikka 39 askeleen teho ei perustukaan roolihenkilöiden syventämiseen tai katsojien samaistumiseen, kaivataan teatterissa jotain kiintopistettä, jotta esitys ei ole vain sketsien sarja. Katsojalle punaiseksi langaksi muodostuu Ragnar Luur Hannayn roolissa: kun miljööt ja roolihahmot vaihtuvat kaksituntisen esityksen aikana kymmeniä kertoja, Luur kuljettaa kaikkea eteenpäin.

Poleenin lavalla useasti nähty Niina Parkkonen ottaa kaksi erilaista naisroolia tiukkaan otteeseen. Annabellasta ja Pamelasta piirtyy selkeästi kaksi eri henkilöä, vaikka niiden takana onkin yksi Parkkonen: toinen on salaperäinen tumma ja vahva nainen, toinen kuin hännätön ja korvaton Niiskuneiti.

Vaikka huumorista iso osa lankeaa koko työryhmälle tyylikeinojen ja teatterin maneerien taidokkaassa hyväksikäytössä, onnistuneella näyttelijätyöllä on oma osansa.

Hyvät naurut irrotti Pertti Selonen savoa vääntävänä maitomiehenä ja Pirjo Särkkä tuntuu syntyneen popcorneja viskovaksi katsomoemännäksi. Nuorisoteatteri Puntin kasvatit Santeri Kirjavainen ja Niko Lyyra nähdään varmasti vielä Poleenin lavalla vastaisuudessakin. Erityisen paljon lämmitti Kirjavaisen esittämä heilaava professori, jonka tuohtumus saa väkisinkin ajattelemaan kaikkia erilaisia versioita Hitler kuulee -videosta – ja tuskin viittaus nettimeemiin on vahinko.”
Pieksämäen lehti, Veera Järvenpää, 13.11.2018

Turun Nuori Teatteri, kesä 2018: Tuhat ja yksi paljastusta

”Turun nuori teatteri irrottelee ajankohtaisista aiheista hauskasti, rennosti ja taidokkaasti. — Tuhat ja yksi paljastusta jatkaa Turun nuoren teatterin kesäisten musiikkihupailujen perinnettä. Konseptia on kuitenkin uudistettu, kun juonellisesta näytelmästä on siirrytty revyyseen. Uudistus on tervetullut ja raikas, sillä aikaisemmat käsikirjoitukset alkoivat jo noudattaa tiettyä kaavaa. — Ohjaaja Janne Jämsän sekä näyttelijöiden Esme Kaislakarin, Inke Koskisen ja Arttu Soilumon käsikirjoittamat sketsit ovat ajankohtaisia ja hauskoja. Osansa saavat niin aktiivimalli, kokeellinen lääketiede kuin asiakaspalvelijan arki. Vitsit vedetään sopivasti överiksi ja esityksen maailma pysyy eheänä, vaikka sketsien välille ei varsinaista punaista lankaa pingotetakaan. — Jatkumoa kokonaisuuteen tuo paha pappi, joka tavataan esityksessä useampaan kertaan. Papin näkemykset häistä, ristiäisistä ja hautajaisista ovat melkoisen epäkristillisiä, mutta kaikessa hävyttömyydessään hahmo on varsin herkullinen. Lisää ulottuvuutta pahaan pappiin saadaan sillä, että jokainen kolmesta näyttelijästä ottaa roolin haltuunsa vuorollaan ja vie sitä rohkeasti omannäköiseensä suuntaan. — Toinen sketsi, joka saa yleisön ulvomaan naurusta on teatteri-ilmaisun ohjaajan vetämä aktiivimallikurssi työttömille. Tässäkään sketsissä mikään ei ole pyhää ja hahmot pusketaan äärimmilleen. Lopputulos on lähes täydellinen, ja etenkin Kaislakarin teatteri-ilmaisun ohjaaja -hahmossa olisi potentiaalia jatkojalostukseenkin. — Näyttelijäsuoritukset ovat – kuten Turun nuoren teatterin esityksissä yleensäkin – rentoja ja taidokkaita. Kaislakari ja Koskinen saavat esitellä jälleen kerran kykyjään pesunkestävinä komedienneina ja valloittaa lavan valovoimallaan. Tällä kertaa huomio kiinnittyy kuitenkin eniten Soilumoon, joka on kehittynyt niin näyttelijänä kuin laulajana huimasti ja alkanut selvästi löytää mukavuusalueensa lavalla. — Sketsien välissä esitetyt musiikkikappaleet ovat jälleen kerran hyvin valittuja, hauskasti uudelleensanoitettuja ja loistavasti esitettyjä. Etenkin Pete Parkkosen Kohta sataa -kappaleelle silmää iskevä It’s raining men-tulkinta on napakymppi. Esityksen todellinen kliimaksi on kuitenkin Pahan papin Antti Tuisku -cover Pappi on irti, ja siksi onkin vähän harmi, että sen perään esitetään vielä pakollinen loppulaulu.”
Turun Sanomat, Frida Maria Pessi, 01.07.2018

Linnateatteri, syksy 2016: Tell me on a Sunday

Janne Jämsän ohjaus, Netta Dahlbergin roolihahmo ja Kari Mäkirannan säestys muodostavat laadukkaan, tarkasti harkitun kokonaisuuden, joka jätti pitkäksi aikaa hyvälle mielelle. —- Kohtauksiin oli saatu oikea tunnelma hyvin pienillä keinoilla, muutamalla olennaisella esineellä ja pelkistetyllä lavastuksella. Ohjauksessa oli mukana myös runsaasti inhimillistä huumoria ja terävääkin ironiaa nyky-yhteiskunnan ilmiöitä kohtaan. — Ohjauksessa on mukana myös tervettä ironiaa. Alkuun luulin hahmoa stereotyyppiseksi bimboblondiksi, mutta laulu laululta hänestä paljastui herkullisen itseironisia kerroksia, huumoria ja yllättävää tahdonvoimaa. Hän ei kovin kauaa katsellut pettävää miestä ja haistatti pitkät myös ystävälle jolta ei kuulunut kuin kettuilua. Hän ehkä vajosi epätoivoissaan olemaan ukkomiehen toinen nainen, mutta itsetunto alkoi nopeasti naputtaa ja hän lopetti suhteen. Kumppanit olivat niitä, jotka jäivät ruikuttamaan hänen peräänsä. — Kaiken kaikkiaan voin siis lämpimästi suositella. Tell Me on a Sunday on kaikin puolin laadukasta teatteria ja suoraan sanoen yksi viime vuosien parhaita näkemiäni musikaaliohjauksia.”
One Night in Theatre, Laura Ulmanen, 16.10.2016

”Pidän kovasti Tell me on a Sundayn musiikkidramaturgiasta, joka vuoristoradan lailla kuljettaa kuulijan tapahtumasta ja tunnelmasta toiseen. Kepeästä romanttisuudesta voidaan äkkiarvaamatta singahtaa koomiseen teatraalisuuteen tai miltei vakavasti otettavaan dramatiikkaan. — Netta Dahlberg on mainio komedienne, mutta tulkitsee vivahteikkaasti myös tarinan traagisemmat sävyt. — Monissa teatterimusiikin liemissä keitetty Kari Mäkiranta loihtii digitaalisesta flyygelistään tarinan tunnelmia mainiosti tukevan säestyksen. Mäkiranta myös taipuu vähäeleisesti mutta uskottavasti pieniin rooleihinsa, mikä synnyttää monologiseen esitykseen mukavasti dialogista ulottuvuutta. — Romanttisessa kepeydessään ja pienimuotoisuudessaan Tell me on a Sunday ei oikeastaan poikkea suuresti Linnateatterin ohjelmistollisesta linjasta. Lloyd Webberin ihastuttavan musiikin ja karismaattisen Dahlbergin ansiota esityksessä on kuitenkin sellaista taiteellista intohimoa, joka teatterin viimeaikaisesta tarjonnasta on pitkälti jäänyt uupumaan.”
Turun Sanomat, Annina Karhu, 06.10.2016

”Rikkautta kokemukseen tuovat myös kauniit kuvat, joita musikaalin kohtaukset ja tunnetilat luovat. Vaikuttavin lienee hetki, jossa päähenkilö istuu kauniissa mekossaan lattialle heitettyjen ruusujen keskellä. — Webberin käden jälki on tunnistettavissa ja tekee muuten minimalistisesti toteutetusta musikaalista suuren. Päähenkilö tavoittelee täyden kympin vaimoutta, katsoja saa ainakin kylmien väreiden perusteella täyden kympin musikaalielämyksen. Ohjaaja Janne Jämsä on tehnyt vaikuttavaa työtä.”
Spottimedia, Nora Palonen, 06.10.2016

Poleenin Teatteri, syksy 2014: Villisorsa

”Henrik Ibsenin vanha klassikko on saanut tuoreutta Mikko Roihan uudesta käännöksestä. Yli sata vuotta sitten ollut ensi-ilta varmaankin nostatti moraalisia aaltoja aikalaisistaan, samoin Poleenissa nähty Janne Jämsän ohjaama, sovittama ja visualisoima esitys. — Roihan ja Jämsän sovitus asettaa myös näyttämöllisen toteutuksen uuteen asentoon. Esitys on vahvasti visualisoitu, ibseniläinen symboliikka on läsnä, mutta nykyajassa. — Esityksen valo- ja äänisuunnittelu on tehokasta ja visualisointi sekä puvustus ansaitsevat maininnan. — Janne Jämsän näyttelijäkunta suoriutuu, sanoisin vaikeasta, tehtävästä ehjin nahoin. Juhlanäytelmän pitääkin olla haastava ja sitä Villisorsa on. — Siipirikko villisorsa kuolee, mutta myös nuori tyttö. Miten totuus kohtelee meitä. Laukaus punertaa Poleenin näyttämön.”
Länsi-Savo, Timo Heimonen, 06.10.2014

”Nuoren Janne Jämsän ja Mikko Roihan käsissä Henrik Ibsenin 1884 kirjoittama Villisorsa muokkaantuu tähän päivään ja tähän hetkeen, elämänvalheeseen. Nyt niin kuin silloinkin raha ja seksi ovat ne voimat, jotka maailmaa pyörittävät ja kaikki muu pyörii siinä sivussa. — Toteutus on hieno, lavastuksen minimaalinen yksinkertaisuus yhdistetään visuaalisesti upeaan tekniikkaan, molemmat tukevat toisiaan onnistuneesti. — Vakava, mutta ajoittain jo tragikoominen esitys pistää ajattelemaan, tuskin kukaan poistui ensi-illasta miettimättä näkemäänsä. — Kolmen polven sotkuiset sidokset risteytyvät yllättävissä paikoissa. Väkisin syntyy ajatus, että onko tarpeen tietää kaikki? Jos ihminen on onnellinen vallitsevissa olosuhteissa, niin haittaako se, että elää valheessa? Ja jos ei villisorsa näe merta tai taivasta, osaako se niitä kaivata? — Villisorsa herättää paljon kysymyksiä ja antaa vähän vastauksia. Näytelmä sopii oivallisesti kulttuurikeskus Poleenin juhlavuoteen kuvastaen maailman monimutkaisuutta. Asiat voi nähdä niin monin tavoin. Yhdenlainen näkemys voi olla yhtä oikea, kuin toisenlainen.”
Joroisten lehti, Päivi Anias, 02.10.2014

”Janne Jämsä näyttää kyntensä ensimmäisen vakavan draamansa ohjaajana Pieksämäen Poleenissa. Kulttuurikeskus juhlii 25-vuotistaivaltaan Jämsän ohjaamalla norjalaisen Henrik Ibsenin (1828–1906) Villisorsa-klassikon modernisoidulla versiolla. Liki 130-vuotiaan näytelmän modernisointi ja vapaa suomennos on Mikko Roihan. — Jämsän panos sovitukseen tekee näytelmästä ravisuttavan kokemuksen. Poleenissa on harvoin tarjolla vastaavaa teatteriherkkua. — Ibsenin vahva tarina totuuden mielekkyydestä istuu erinomaisesti nykyaikaan. Harkittu vähäeleisyys nostaa pääosaan tarinan sisällön, eikä ajalla, missä kaikki tapahtuu ole merkitystä. — Näytelmä alkaa, kun ensi-iltayleisö vasta etsii paikkojaan katsomossa. Seitsemän roolihenkilöä aloittaa esiripun edessä uuvuttavan tuolileikin, istuvat valkoisiin muovituoleihin, nousevat ylös, vaihtavat paikkaa ja asentoja ja taas sama alusta. Mitä tämä oikein on? — Tuolileikki tekee selväksi, ettei nyt ole tarjolla ihan tavanomaista. Toinen tavanomaisesta poikkeava elementti on osittain katsomoon laajeneva näyttämö, mihin nuoren tytön roolissa nähtävä Katriina Poso kiipeää katsomosta. Ratkaisu imaisee yleisön mukaan tarinaan. —- Kaikki näyttelijät esiintyvät Roihan version tapaan omilla etunimillään. Se lisää näytelmän intensiivisyyttä. — Katsojalle tarjotaan ensimetreiltä asti juuri sopivasti ärsykkeitä siitä, mitä on odotettavissa. Kehä pienenee ja pienenee. On pakko pidättää hengitystä. Joko kaikkien aavistama totuus paljastuu? — Jämsän tarkkanäköistä ohjausta tukee niukka lavastus ja harkittu visualisointi, mihin ohjaaja on itse vaikuttanut yhdessä pukusuunnittelijan Susanna Pohjolaisen kanssa. — Musiikki- ja ääniefektit täydentävät onnistuneesti latautunutta tunnelmaa. — Näyttämön täyttävä, muovitettu huone toimii kolmiulotteisesti. Se on ankea kellari, minkä nurkassa pelastettu villisorsa kyyristelee. Huone heijastaa myös toista todellisuutta. Huoneeseen hautautuu monta unelmaa. — Mykän Katriina-tytön herkkä tanssi varjokuvansa kanssa ensimmäisellä puoliajalla nostaa kyyneleet silmiin. Marjo Vartelan koreografia osuu totisesti kohdalleen. Vaikka nuori Katriina ei sano näytelmässä sanaakaan, hän välittää kehollaan sellaista nuoren ihmisen tuskaa, että puistattaa. — Näytelmässä sahanomistajan poika (Olli-Matti Koistinen) palaa vuosien jälkeen kotiin. Hän huomaa kauhean valheen, missä lapsuudenystävä (Pertti Selonen) elää ja päättää paljastaa totuuden. Sillä on tuhoisat seuraukset. Koistisen julmuuden edessä tekee mieli pompata ylös ja huutaa: Lopeta! Sinulla ei ole oikeutta tehdä tätä. Kaikki näyttelijät tekevät hyvää työtä ja välittävät aitoja tunteita. He ovat oikeasti läsnä näytelmän tunnelmassa. — Yleisö ei voi väistellä näytelmän karmeaa huipennusta, sillä valot syttyvät hetkeksi katsomoon. Kaikkien katseet nauliutuvat elottomaan Katriinaan. Totuus on siinä, eikä kukaan pääse sitä pakoon. — Kun näytelmä loppuu, katsomossa on hetki ennen lopputaputuksia aivan hiljaista. Jokin on koskettanut.”
Savon Sanomat, Vuokko Viljakka, 30.09.2014

”En olisi toivonut kenenkään muun kuin Janne Jämsän ohjaavan Kulttuurikeskus Poleenin 25-vuotisjuhlanäytelmän. Ainakin minun sukupolvelleni hän on yhtä kuin Poleenin teatteri. Poleenia vuoden nuorempi Jämsä tuo kotilavalleen Mikko Roihan suomentaman version Henrik Ibsenin 1800-luvulla käsikirjoittamasta Villisorsasta. Alkuperäisteos on vanha, mutta sen tematiikka sopii surullisen hyvin suomalaiseen nyky-yhteiskuntaan. — Vaikka Villisorsan tapahtumat ovat murheellisia, on näytelmän symboliikka kaunis. Villisorsa on mielestäni arvokas valinta Poleenin juhlavuoden näytelmäksi. — Jämsän lauantaina ensi-iltansa saanut Villisorsa on pelkistetty, näyttelijäntyöhön keskittyvä, draama. Näyttelijäkaartissa ei ole heikkoja lenkkejä, vaan Poleenin lavalta entuudestaan tutuista näyttelijöistä jokainen on omaksunut roolinsa hyvin. Rankka teksti selvästi koskettaa näyttelijöitä, ja se näkyy kaikkien roolisuorituksissa. — Muovikasvit ja muoviset puutarhatuolit ovat rumia, mutta ankeudessaan ne kiehtovalla tavalla sopivat näytelmään. Lavastuksen suurin elementti on akvaariomainen tila, jonka takaseinään tehtävät heijastukset ovat visuaalisesti kauniita. Vahvan musiikin kanssa ne ovat kokeellisia taide-elämyksiä, jotka tuovat perinteiseen näytelmään modernia otetta. — Ensi-iltaesitystä seuraavana päivänä Jämsän Villisorsasta parhaiten mieleen muistuvat alku ja loppu. Aloitus on luova. Näyttelijät siemailevat lavalla kuohuvaa, kun katsojat vasta astelevat saliin. Ilakointia seuraava näyttelijöiden tuolileikki on hauska ja sopivan hullu intro näytelmälle. Näytelmän lopetus on alun vastakohta. Se on julma ja sokeeraava, veret seisauttava hetki. Viimeistään se koskettanee paatuneintakin katsojaa. — Iloisissa merkeissä Poleenia ei juhlisteta, mutta kaiken ei aina tarvitse olla iloista ja helppoa. Taiteen tehtävä on avata ihmisten silmiä myös vaikeille asioille. — Jämsän rakkaudesta Poleeniin kertoo rohkeus tarttua haastavaan suurteokseen juhlavuoden kunniaksi. Ensi-illan kutsuvierasyleisön rakkaudesta Jämsää kohtaan puolestaan kertovat näytöksen jälkeiset seisoma-aplodit. —Janne Jämsä on Taiteilija isolla T:llä, ja hän menee urallaan teatterin parissa vielä pitkälle. 25-vuotias Poleeni saa olla ylpeä kasvatistaan.”
Pieksämäen Lehti, Petra Nykänen, 29.09.2014

Ryhmäpaine, kesä 2014: Kaislikossa suhisee

”Teatteriryhmä Ryhmäpaine valloittaa värikkäällä, hyväntuulisella ja raikkaalla työllä. Kati Kaartisen käsikirjoitus on oivallista tekoa. Repliikit hyväilevät ja kutkuttelevat katsojan kielikorvaa, sanonnoilla sutkauttelu pelastaa kurjan mökkipäivän murjotuksilta. Ohjaaja Roosa Lindeman ja näyttelijät ottavat rooleista kaiken totuusarvon irti. — Johanna Tuokko ja Janne Jämsä tekevät oivalluksia ja purevan realistisia viitteitä viliseviä rooleja, joista Saukko-isää poikasineen voisi kehaista unohtumattomaksi tai ainakin osuvaksi.”
Kouvolan Sanomat, Anna-Maija Järvi-Herlevi, 15.07.2014

Ryhmäpaine, kesä 2013: Heinähattu, Vilttitossu ja Littoisten riiviö

”Heinähattu ja Vilttitossu sykkii iloa nuorten teatteriryhmän käsissä. — Teatterielämys Kulttuuritalon Duxin pihalla on Kristiinan kulttuurikesän pieni helmi. — Lahtelais-helsinkiläinen teatteriryhmä Ryhmäpaine saa Sinikka ja Tiina Nopolan mainioon lastenteatteritekstiin sykettä, josta aikuinenkin nauttii. Mutkaton teksti saa lisäsärmää tarkkasilmäisestä huumorista. — Janne Jämsän ohjaamassa esityksessä rytmi on kohdallaan. On helppo yhtyä kenraaliharjoitusta seuranneen herran kommenttiin: – Tämä oli kesäni iloinen hetki.”
Suupohjan Sanomat, Aune Waronen, 05.07.2013

Poleenin Teatteri, syksy 2012: Kymmenen tikkua laudalla

”Pieksämäen Poleenin Teatterin syyskauden ainoa oma tuotanto, Kymmenen tikkua laudalla -näytelmä ottaa huomioon koko perheen. — Tarina raapaisee kevyesti monia kipeitä asioita, parisuhdeongelmia, lasten pelkoa, vanhusten yksinäisyyttä ja alkoholismia, mutta ei jää kieriskelemään niihin. — Susanna Pohjolainen työryhmineen (visuaalinen suunnittelu) ja Anna Nykänen (valosuunnittelu) ovat taikoneet näyttämölle lapsellisen iloisen ilmeen niin, että sadun tuntu pysyy tiukasti tarinassa mukana. — Kirsi Selonen eläytyy hyvin pieneksi tytöksi ja Pertti Selonen on uskottava Annan teiniveli, vaikka ovatkin oikeasti aikuisia. — näytelmän ehdoton tähti on Bella (Vilma), elävä koira.”
Savon Sanomat, Vuokko Viljakka, 27.09.2012

Pappilan pihan kesäteatteri, kesä 2012: Heinähattu, Vilttitossu ja Pamela-täti

”Pappilan tämän kesän näytelmässä lähes kaikki on osunut täydellisesti nappiin. Roolitukset eivät olisi voineet mennä paremmin, ja vaikuttaa siltä, että ohjaaja Sami Sivonen on saanut tämän kaupungin ehdottomat lastenteatterin helmet yhtäaikaa näyttämölle. Tai tässä tapauksessa nurmikentälle. — Janne Jämsä puolestaan on kuin luotu lastenteatteriin tai vähintään Matti Kattilakosken rooliin. Tämä kastematoja intohimoisesti palvova omituinen perheenisä ei aina jaksa pysyä vaimonsa tai lastensa perässä, ei ainakaan silloin, kun kyseessä on mehevä mato. Jämsän suoritukselle katsoja saa nauraa läpi näytelmän. — Heinähattu, Vilttitossu ja Pamela-täti voidaan helposti nimetä Pappilan pihan kesäteattereiden parhaaksi näytelmäksi koskaan.”
Pieksämäen Lehti, Tara McLees, 20.06.2012

Poleenin Teatteri, kevät 2012: Puhdistus

Janne Jämsän lavastus ansaitsee kehut. Kaikki on selkeää ja yksinkertaista, mustaa ja valkoista. Siitä huolimatta Aliiden pikkuinen talo tuntuu kodikkaalta ja todelta. Ainoa, mitä jäin lavastuksesta kaipaamaan, olivat punaiset tomaatit. Nyt Aliiden ryppyiset kädet kuorivat vain kalvakoita sipuleita. Karuja lavasteita tukevat onnistuneet valot ja projisoinnit.”
Savon Sanomat, Vuokko Viljakka, 14.02.2012

”Onnistunut vastapari ovat Janne Jämsän metsäveli Hans ja Jari Kauppisen kommunisti Martin. Jämsä koskettaa eniten kohtauksessa, jossa hän näkee näyn vaimonsa (Niina Parkkonen) ja tyttärensä (Disa Mattson) Siperian matkasta. — Poleenin iso näyttämö on harrastajateatterille haastava tila täytettäväksi. Kiitos hyvän taiteellisen ja teknisen toteutuksen, on syntynyt tiivis ja koskettava esitys.”
Länsi-Savo, Ilona Kolberg, 14.02.2012

”Poleenin lavalla on löydetty oiva tapa käsitellä tarinan kerroksellisuutta. Koko tila käytetään hyväksi, ja osa takaumista näytellään läpikuultavan verhon takana. Lavastaja Janne Jämsä on onnistunut työssään erinomaisesti.”
Warkauden Lehti, Erikka Mannila, 14.02.2012

Janne Jämsä on laatinut näytelmän uskottavan lavastuksen. Sen oivallus on takaumien esittäminen ohuen kankaan takana, jolloin vaikutelmaksi tulee utuisuus. Raskasta muistoa on helpompi tarkastella sellaisena. Janne Jämsä esittää myös Hans Pekkiä, nuoren Aliiden rakkauden kohdetta. — Annikki Saha, Tanja Kauranen, Miia Hytönen ja Janne Jämsä ovat hyvässä vuorovaikutuksessa keskenään ja ryhmänä tekevät tasapainoisen suorituksen. — Poleenin Teatterin Puhdistus on koko työryhmän suuri ponnistus, se on kunnianosoitus naapureillemme virolaisille ja kaikille niille ihmisille, jotka ovat joutuneet kärsimyksen pyörteeseen ideologioiden kamppailun muuttuessa säälimättömäksi taisteluksi vallasta. Pieksämäen versio Puhdistuksesta on huolellisesti toteutettu muunnos suuresta teemasta. Tarvitsemme tärkeitä asioita käsitteleviä näytelmiä ja otamme ne kiitollisuudella vastaan.”
— Annikki Saha on yhtä Aliidensa kanssa. Hän sekä nuorta Aliide Truuta esittävä Tanja Kauranen ja Janne Jämsä Hans Pekkinä muodostavat oivallisen taikapiirin.
Pieksämäen Lehti, Jaana Virtanen, 22.02.2012

Poleenin Teatteri, syksy 2010: Pieni Tulitikkutyttö

”Koko perheen näytelmä itkettää aikuisia Poleenissa. — Laulukohtauksienkaan aikana liikutusitku ei ota loppuakseen. — Lavasteet ja valot ovat upeat.”
Pieksämäen Lehti, Veera Järvenpää, 22.11.2010

Poleenin Teatteri, syksy 2009: Rakkaudesta minuun

”Poleenin Teatterissa pyörii näytelmä, minkä palaset loksahtavat erinomaisesti paikoilleen. — Keitosta ei voi olla maistamatta myös sen apuohjaajan, nuoren Janne Jämsän siihen ripottamia, mainioita mausteita. Myös visualisointi ja projisoinnit ovat Jämsän käsialaa.”
Savon Sanomat, Vuokko Viljakka 03.10.2009

Ryhmäpaine, kevät 2009: Bang bang you’re dead

”Teatterin on aina oltava elämän puolella. Teatterilla on rajaton henkinen voima kaivella yhteiskunnan mätäpaiseita ja puuttua syrjittyjen ja väärinymmärrettyjen kohteluun: muuttaa yleistä mielipidettä asioista. Kannaksen lukion Bang bang you’re dead pistää niin tekijänsä kuin yleisönkin koville. Se on rankka ja suorapuheinen. — Kannaksen lukion Janne Jämsän diplomityönä ohjaaman esityksen anti on esittäjien sanomisen aitous. Teatraalinen ylidramaattisuus on karsittu, teksti vyöryy suoraan katsojan päähän kysymään, mitä minunkin pitää asialle tehdä, ja käynnistää katsojan päässä oman monologin. Eikä kukaan voi olla enää kylmä, kun päähenkilön Anna Pukkilan hienosti sisäistetyt voimakkaat reaktiot räjähtelevät ja purkautuvat kontrastinaan lähes hyytävän tunteeton muu näyttelijäjoukko vakuuttavana, hienosäätöisen julmana, syyttävänä ja voimakkaana. — Kannaksen lukion näytelmän ja tekstin ansiot ovat mittavat: se aukaisee ja vapauttaa katsojan esityksen jälkeen monenikäisen ihmissielun ahdistusta terapoittavaan keskusteluun suomalaisesta tulevaisuuden toivosta – nuorisosta – ja meistä vanhemmista heidän huonoina, ajastajälkeenjääneinä mukaymmärtäjinään.”
Lahen uutisia, Tarmo Virtanen 22.01.2009

Lehdessä kirjoitettua

Pieksämäen Lehden haastattelu (15.9.2014) luettavissa täältä.
Savon Sanomien haastattelu (1.9.2014) luettavissa täältä.

* * * * *

Länsi-Savo 19.12.2010

PAHINTA OLISI INNOSTUKSEN MENETTÄMINEN

Janne Jämsä elää ja hengittää teatterista. Vaihtoehtoja ei ole.

Teatterikorkeakoulun ovet eivät, ainakaan vielä, avautuneet viime kevään pääsykokeissa pieksämäkeläiselle Janne Jämsälle. Parikymppiselle nuorelle miehelle, joka elää ja hengittää teatterista ja on päättänyt löytää ammattinsa sen suojista. Teakin rima on korkea. Ohjaajantyön linjalle haki tänä vuonna 96 innokasta teatterintekijää, kolme heistä hyväksyttiin. Kolmepilkkuyksi prosenttia. Jämsä löysi toisen opiskelupaikan. Hän opiskelee kulttuurituotantoa Metropolia-ammattikorkeakoulussa Helsingissä. – Opetus syventää kantapään kautta oppimiani asioita. Tällä hetkellä me opiskellaan tapahtumatuotannon juridiikkaa ja taloutta. Johtamista. Ensi keväänä pääsemme tuottamaan samassa talossa opiskelevien esittävän taiteen opiskelijoiden lopputöitä. Hänen haaveenaan on edelleen opiskelu ohjaajaksi ja sen jälkeen ura keikkailevana free-lancerina. Hän ei ole miettinyt, mitä tekisi, jos ei voisi tehdä teatteria. Ehkä kokkaisi ammatikseen.

Mä en halua tehdä sellaista teatteria, jonka aihetta en tuntisi itselleni tärkeäksi. En voi sanoa, että en halua tehdä farsseja, siksi, että niissä ei ole päätä eikä häntää. Kyllä niissäkin yleensä joku aihe tai teema on, joka kiehtoo. Haastateltavana Jämsä puhuu kuin teatterin ammattilainen, aiheestaan palavasti innostuen ja innostaen. Sanat ja lauseet virtaavat vauhdilla. – Teattereista mua miellyttää Kuopion kaupunginteatteri. Tykkään jotenkin Lasse Lindemanin tavasta valita monipuolinen ohjelmisto. – Näytelmistä Kristian Smedsin Tuntematon sotilas veti aika hiljaiseksi. Uskomatonta. Tykkään myös Mikko Roihan tekemistä jutuista. Seitsemän veljestä Tampereen Työväen Teatterissa, herranjestas! Vain yhtä Jämsä ei siedä. Tekotaiteellista teatteria, sellaista, jossa näyttämöllä patsastellaan tyhjän pantteina ja räkä lentää. – Ällöttävää.

Eniten mä pelkään sitä, että menetän palon teatteria kohtaan. Sitä, että jollakin tavalla jään yksin, Jämsä pohtii. Miten voi luonnehtia kaksikymppisen ohjaajan työtä? Nuoren miehen, jolla meriiteistään huolimatta on vielä korvantaukset märkinä? Ei ainakaan sanaparilla ”ihan kiva”. – Jotkut sanoo, että mä oon ohjaajana liian kiltti. Toiset sanoo, etä mä olen hirveä natsi. Haluan, että esitys näyttää hyvältä, mutta että myös sisältö on kunnnossa. Toisinaan saatan olla hyvinkin pilkunviilaaja. Jämsää ei pelota mokaaminen. Kaikkia ei voi miellyttää, sen hän huomasi ohjattuaan marraskuussa ensi-iltansa saaneen Pienen tulitikkutytön Poleenin Teatterissa. – Yksi kriitikko kehui ja toinen haukkui sen niin pystymetsään kuin ikinä voi olla. Esitys ei kuulemma koskettanut, riipaissut eikä ravistanut häntä. Toinen kriitikko oli sitä mieltä, että hän ja puoli katsomoa oli itkenyt. – Tykkään, että sanotaan suoraan. Palaute on todella tärkeetä, sillä jos en pysty ottamaan palautetta vastaan, en pysty oppimaan mitään uutta.

Huomattava osa lahjakkaista suomalaisista teatterilupauksista on ollut ja on vahvan teatterisuvun jälkeläisiä, ties kuinka monennessa polvessa. – Meidän suvussa ei oo esiintyviä taiteilijoita, mitä nyt isänäiti on ollut teatterissa Suonenejoella tekemässä koreografioita. – Mulla on kolme pikkuveljeä, jotka kaikki oon jossain vaiheessa saanut pakotettua näyttämölle. Serkkuni Nykäsen Anna on mulla assarina Tulitikkutytössä. Hän ehkä jää tälle tielle. Synnyinkaupunkiaan Jämsä kutsuu lupsakaksi savolaiseksi kyläksi, jossa on poikkeuksellisen vahva teatterintekemisen perinne. – Pieksämäellä on valtavasti aktiivisia ja lahjakkaita harrastajanäyttelijöitä. Voi sanoa, että melkein jokaisella pikkukylälläkin on oma teatteriryhmänsä.

Janne Jämsän ominta aluetta on lapsi- ja nuorisoteatteri. – Omasta tekemisestä tällä hetkellä top vitosessa on ainakin Pieni tulitikkutyttö, Mimmi, lehmä ja varis sekä Bang bang you´re dead. Se on tällä hetkellä mulle se kovin juttu, kun saatiin ammattilaisiltakin hemmetin hyvää palautetta. Se toi uskoa omaan tekemiseen. – Näytelmä kertoo koulusurmaajasta, joka herää sellistä yöllä ja tapahtumat alkaa juosta sen päässä. Sitä on Suomessa esitetty viitisen kertaa ja me tehtiin siihen oma suomennos. Pääosaan valittiin tyttö, koska haluttiin osoittaa, että kouluampuja voi olla kuka tahansa. Esitys voitti pääpalkinnon Ramppikuume-festivaaleilla viime vuonna. Jämsä palkittiin stipendillä yhdessä kouluampujaa esittäneen Anna Pukkilan kanssa. Jämsä on käsitellyt ohjaustöissään myös koulukiusaamista. Tarinan kertoi Pieksämäen Satuteatterista teatteri Hiehoksi muuntautunut ryhmä.

Ulkopuolisuuden tunne on tuttua hänelle itselleen. Teinielvisten maailmassa erilaisuudeksi riittää teatteriharrastus. – Itsensä on hyväksyttävä, Jämsä toteaa napakasti. Repikää siitä. Jämsältä tekee mieli kysyä, kenen teatterin ammattilaisen kanssa hän haluaisi päästä tekemään töitä. Kysymys vaatii pitkän pohdinnan, ennenkuin vastaus löytyy. – Lasse Pöysti! Olen tehnyt paljon samoja rooleja, mitä hän on näytellyt, Tukkijoella Kustaa ja Rumassa Elsassa Usko Aamunen. Se voisi olla todella hienoa. Herranjumala, hän paahtaa Helsingissä tuhatta ja sataa, ei uskoisi, että hän on jo niinkin iäkäs. Mielenkiintoinen valinta. Heissä kahdessa on jotain samaa.

Kuusi roolia, 20 minuuttia

Pieksämäkeläiset kyllä tietävät, kuka on Janne Jämsä, mutta muualla maakunnassa parikymppinen teatterilainen on vielä melko tuntematon tekijä. Hän on näytellyt, ohjannut, sovittanut, laulanut, lavastanut, visualisoinut ja valaissut kymmeniä harrastajavoimin tehtyjä esityksiä Pieksämäellä. – Yhden monologinkin olen esittänyt, Keisarin uudet vaatteet. Kuusi roolia ja 20 minuuttia. Hiki tuli joka kerta. Teatteri-innostus alkoi 13-vuotiaana, kun Jämsä pyöritti omaa pihateatteria kotona Kukkaromäessä. Vuonna 2006 hän oli perustamassa Pieksämäen Satuteatteria. Myöhemmin siitä tuli Teatteri Hieho. Samoihin aikoihin Jämsä innostui loruja ja musiikkia yhdistävästä vauvateatterista. – Mulla on ollut pari konserttiakin täällä Poleenissa. Tykkäisin tehdä enemmän musiikkiteatteria näyttämön puolella. Abivuonna hän ohjasi Lahden ilmaisupainotteisessa lukiossa valtakunnallisesti palkitun, kouluampujasta kertovan Bang bang you´re dead-näytelmän. Esitys voitti pääpalkinnon valtakunnallisilla Ramppikuume-festivaaleilla. Siviilipalveluksensa Jämsä suoritti Poleenin teatterissa tuotantoassistenttina. Nykyään hänellä on oma ohjelmapalveluyritys. Hän on säilyttänyt muistiinpanot kaikista näkemistään näytelmistä. Niitä on lähes 200.

Kirsti Vuorela
Länsi-Savo

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s